Voihan siitepölyallergia!

Pahoittelut pikkutauosta, en ole siis kadonnut mihinkään :) Siitepölyallergia vain pahenee ja sen vuoksi en kykene mihinkään järkevään kirjoitukseen. Popsin lääkkeitä, kuin mikäkin, mutta ainoana vaikutuksena tuntuu olevan jalat vievä väsymys.



Nenä sen sijaan valuu yhtä innokkaasti kuin aikaisemmin. Niin paljon kun mä rakastankin kevättä ja kesää, niin tuo siitepöly voisi painua hornan tuuttiin....

Palaillaan, nyt mun on pakko päästä takaisin sänkyyn lepäilemään.

Milloin siitä kehtaa puhua? Kiusalliset puheenaiheet osa 1

Rupesi vähän kaduttamaan eiliset lupaukset hyvästä tarinasta. Hyvin nukutun yön jälkeen, tarkemmin mietittynä, tämä ei ehkä täytä hyvän tarinan määritelmää...pikemminkin ällöittävän. Eli varoitus jo etukäteen, nyt tulee syvällistä pohdintaa -kirjaimellisesti.



Asiaan.

Eilisen jälkeen mulla pyöri  mielessä vain yksi kysymys: Milloin on se oikea ja luonnollinen hetki puhua kumppanille hädästä nro 2.

Voiko sille olla ikinä luonnollista hetkeä? Vai olenko mä vain jäänyt kehityksestä jälkeen, kun kakkajutut ei sytytä sitten pätkääkään.

Kyllä, mä ihan oikeasti pohdin tällaisia asioita. Olisiko tämä tullut normaalisti mieleeni -tuskin. Mutta eilen..voi pojat. Elämäni hämmentävin hetki. Nyt ymmärrän mitä sanalla jäätyä tarkoitetaan.

Olin eilen viettämässä ihanaa, romantiikan täytteistä päivää miehen kanssa. Ollaan tapailtu epäsäännöllisen säännöllisesti tammikuusta asti. Kyse on miehestä, jonka kanssa on ihanaa viettää aikaa, mutta joka ei ole poikaystävämateriaalia. Hän on vähän niin kuin miespuolinen minä. Ehkä siksi meidän juttu toimiikin niin hyvin. Molemmat haluavat suhteesta ne hyvät puolet, mutta ovat huojentuneita siitä, että toisen lärviä ei tarvitse nähdä joka päivä.

Eilen nähtiin pitkästä aikaan ja lähdettiin ulos nauttimaan kesäisestä keväästä. Kaupasta ostettiin eväitä ja pidettiin picnic joen rannalla, laiturilla. makoillen. Aika täydellistä oli vain olla, maata pää toisen sylissä kuunnellen lintujen laulua. Vesi lainehti rauhallisesti, ja mies silitti mun hiuksia. Aika pysähtyi ja sydämet vaan räjähteli meidän ympärillä. Oli vain me kaksi ja vastarannan kaljoittelevat spuget. Suljin silmäni ja ajattelin, että hitsi mähän voisin jopa rakastua tuohon mieheen. KUNNES....

...tämä ihanainen avasi sanasen arkkunsa ja totesi sen, mitä olen aina pelännyt: "Hirvee kakkahätä".
Tässä vaiheessa mun hymy oli vääntynyt vaivaantuneeseen irvistykseen.



Se lause ei vaan sopinut pätkääkään tunnelmaan. Aivot kävi kuumana, kun mietin: "Mitä helvettiä mun pitäisi tähän vastata?"

Vaihtoehto 1. "Hehehheheh..:"  Ja vaivaantunut hiljaisuus.





Vaihtoehto 2. "Sovitaanko, että sä et ikinä sanonut äskeistä lausetta ääneen" Ja samalla nolata mies, joka ilmeisesti koki ajan olevan tarpeeksi kypsä tällaiselle keskustelulle.





Vaihtoehto 3. Sanoa suoraan: "Hyi helvetti! Oliko pakko?! Mä en halua kuulla sun hädistä yhtään mitään" Ja paljastaa samalla oma kypsymättömyys näissä asioissa





Vaihtoehto 4.  Tajuta tämä pelin avaukseksi ja kompata mukana. Ehkä lisätä vielä bensaa liekkeihin ja heittää parit vessavitsit omasta takaa. Näin kiusallinen aihe on käyty läpi, ja tehty luonnolliseksi asiaksi miehen ja naisen välillä.





Mä en ehtinyt vastata koko lauseeseen, kun mies päästi jo suustaan toisen mun maailmaa järisyttävän lauseen: "Kohta kakkaan sun kenkään".



ÖÖÖÖH ANTEEKSI?!

Siis sanokaa rehellisesti, olenko mä vain epäkypsä, kun mua ei sytytä kakkajutut eikä varsinkaan, jos ne liittyy mun kenkiin?  Ja onko aika koskaan kypsä tällaisille keskusteluille? Luonnollinen asiahan tämä on, ja tottakai näistä asioista täytyy  puhua joskus kumppanin kanssa. Olisihan se huvittavaa, jos vielä yhdessä asuessakin piiloittelisi vatsatautia toiselta. Tai no, se on varmaan minä joka olisin juurikin noin tyhmä, että suihkisin pullollisen laventelin tuoksuista vessanraikastinta, ettei toinen vaan huomaisi, että naisetkin käy kakalla.

Kun haluaisin bloggaa, mutta unihiekat on jo silmissä...

Huomenna uusi yritys, ois meinaan tulossa aika hyvä tarina eiliseltä, vaikka itse sanonkin ;)

Kalkkilaivankapteeni vs. Suntanned hottisbeibeh

Rakastan aurinkoa. Jos auringon pystyisi maanittelemaan esiin joka aamuisten kuntopiirien avulla, niin varmasti uhrautuisin tekemään.  Talvisin mulla on kalkkilaivankapteenin identiteetti. Jos mun viereen pistettäisi A4 valkoinen paperi, niin ei varmaan osattaisi sanoa kumpi on valkoisempi. Joka talvi multa kysytään olenko sairas, kun näytän niin kalpeelta. Se on ihmisille vaikeaa uskoa, että jotkut ihmiset on syntyjään aneemisia ihonväriltään :D

Joten ei ole varmaan ihme, että auringon ilmestyttyä tämä tyttö kiskasee vaatteet pois päältään ja ryhtyy hylkeeksi nurmikolle. Ruskettuminen on kuitenkin kovan työn takana. Kiitos sukugeenien, veressäni virtaa punapigmentin kettumaisuus. Minähän en tätä suostu uskomaan hyvällä, joten joka kevät suoritan jo perinteeksi muodostuneen rituaalin. Ihmettä ei tapahtunut tänä(kään) vuonna. Peilitä katsoi kypsäksi keitetty rapu. Helvetin helvetti. 

Tätähän mä tavoittelen...

Täydellinen suklaan ruskea hottis, jonka nähtyä miehet eivät vain pysy housuissaan...

Facebook täyttyy rusketuskuvista ja huomaan sisälläni asuvan 5v. Anskun huutava: MÄKIN HALUUUUN EPPÄÄÄÄÄ!

Haluistani huolimatta peilistä katsoi punainen rapu....jälleen.

Ja se kipu ja se syöpäriski... Ehkä pitäisi jo myöntää tappionsa. Jotenkin mulla on sellainen kutina, että miehiä saattaisi enemmän houkuttaa se kalkkilaivankapteeni kuin punaiseksi nyljetty nahka.... Saatan toki olla väärässä :D

Olkaa te viisaampia ja muistakaa aurinkorasvan käyttö jo auringon ensisäteistä lähtien. Koskaan ei voi laittaa liikaa aurinkorasvaa! Mä menen nyt taas rasvailemaan vammojani. Mullahan ei tietysti ollut kotona myöskään mitään After Sun`ia, joten nyt  mennään jollain kreikkalaisella hypericum-rasvalla..saa nähdä kasvaako huomenna syyliä päästä...

Voitto 6-0 Punapigmentin hyväksi.

Dear Diary -ihanan kamalat päiväkirjat

Mä olen päiväkirjaihminen. Inhoan sitä kirjoittamisprosessia, enkä koe, että asioiden kirjoittaminen ylös, auttaisi mua yhtään sen enempää jäsentämään asioita. Sen sijaan musta on kiva kirjoittaa, koska vielä hauskempaa on lukea omia vanhoja ajatuksia vuosien takaa.

Ensimmäinen päiväkirjani on peräisin 3-luokalta, joilloin opettajamme pakotti meidät pitämään kesän ajan päiväkirjaa. Todellisuudessa muistin koko päiväkirjan viimeisenä kesälomapäivänä, ja rustasin sen kasaan ukin ja äidin avustuksella.

Ensimmäistä kertaa pidin vapaaehtoisesti päiväkirjaa 5-luokalla. Se oli keltainen Nalle Puh -vihko, lukolla varustettuna tietysti. Sivut täyttyivät elokuvalipuista ja luetteloin merkiyistä päiväntapahtumista. Ja lukko (tietysti) suojelemassa näitä kallisarvoisia salaisuuksia. Huvittavaa, että nyt kun olisi ehkäpä jopa syytä lukita kirjoituksia, niin nääh... eihän mulla mitään lukkoa ole. Päiväkirja makoilee näkyvissä paikoissa oikein huutaen luetuksi tulemista. 

Ylä-asteella karkasi kyllä mopo käsistä. Mulla on siitä kolmen vuoden rupeamasta viisi päiväkirjaa. Voinette arvata kirjojen "monipuolisen" sisällön. POJAT POJAT POJAT POJAT TYHMÄ ÄITI POJAT POJAT POJAT TYHMÄ SISKO POJAT POJAT POJAT IHANA PAITA POJAT POJAT POJAT LÄSKI POJAT POJAT POJAT 

Mä olen varastoinut päiväkirjojani minne sattuu, kuin mikäkin pieni orava. En uskalla säilyttää niitä yhdessä paikassa, koska pelkään tulipaloja. Joten keksin levittää niitä eri paikkoihin, niin että ainakin joku säilyy mahdollisen tulipalon sattuessa..koska sehän on hyvin todennäköistä... 

Mulla on täällä möksällä päiväkirjoja yläaste- ja  lukioajoilta. Keitin äsken kupin kahvia ja lysähdin sohvalle lukemaan vanhaa itseäni. Siis tää on juurikin se juttu mikä mua viehättää päiväkirjoissa. Niitä lukiessa, tutustuu itseensä uudestaan. Ai, että mä nauroin itselleni. Mikä ihana hölmö mä olen ollutkaan. 

Päätin vahvista muistikokemusta spotifyn avulla. Olen ollut niin fiksu, että olen  listannut päiväkirjoihin sen ajanjakson lempikappaleita. Nyt täytyy kyllä sanoa, että pelottavan pitkään olen pitänyt Nylon Beatista. Muistaako kukaan edes sitä enää? Arvatkaa kuka muisti vieläkin biisien sanat...Ja okei tunnustan, MÄ TYKKÄÄN NIISTÄ YHÄ EDELLEEN. 

Ihana kamala nuoruus <3 Luojalle kiitos teiniys on vain ohimenevää. Vaikkakin täytyy tunnustaa, että elämä tuntui hiton paljon mielenkiintoisemmalta silloin. Juuri yksi päivä mietin katua kävellessä, että yläasteella jokainen kävely suoritettiin poikatutka päällä. Peilin ääressä kului järjetön aika, kun piti katsoa, että jokainen hiussuortuva oli oikeessa paikassa ennen kuin ovesta uskalsi lähteä ulos. 

Ensinnäkin.´Ihan oikeesti nyt hei. Kuka poika muka koskaan huomasi mitään eroa hiuksissa. Niiden mielessä pyöri tuolloin tasan playstation. Ja jos kiinnitti, niin sitten mun peli oli menetetty aikoja sitten. Näissä ohkaisissa heinähiuksissa ole ikinä näyttänyt mikään hyvältä. Mua naurattaa usein kaverin kertoma juttu omasta miehestään. Kaverillani oli blondit hiukset. Kampaajalla käydessään, hän päätti vaihtaa väriä radikaalisti ja vaihtoi hiustensa värin ruskeaan. Kotiin tultuaan hän kysyi mieheltä mielipidettä. Miehen kommentti oli parasta pitkään aikaan: "Siis...Ootko sä lyhentänyt hiuksias? ". Aivan sama onko hiukset blondit vai brunet, kun ei se mies mitään huomaa haha.

No joo, mutta mä palaan takaisin menneisyyden pariin. Harmittaa, kun puhelimen netti ei toimi tarpeeksi hyvin, että saisin lisäiltyä videoita enempää. Mun hermot ei kestä sitä, että jokainen sivu latautuu puoli tuntia. Onneksi huomenna takaisin kaupungin syleilyyn.

Herra Yllättäjä ja minä

Tänään on todellakin ollut Pitkäperjantai. Kello on mennyt niin hitaasti eteenpäin...IHANAA!

Musta paljastui aikamoinen remonttinaikkonen. Meidän mökki on jo pitemmän aikaa kaivannut sanotaanko nyt vaikka, että "pientä" pintaremonttia. Tänään iski remppafiilis. Revittiin äipän kanssa keittiö alas. Joteki ihanan vapauttavaa vaan hajottaa paikkoja ja purkaa asioita. Äiti leikki keittiöpsykologia ja selitteli mielihyväntunnetta sillä, että tällä tavoin käsittelee vanhoja muistoja ja samalla päästää niistä irti ja antaa uusille muistoille (eli tulevaisuudelle) tilaa. Mä totesin, että: "Niin, tai sit mä vaan kuvittelen näitä laattoja repiessäni, jokaisen paskapää-miehen kasvot näiden tilalle". 

Äidin reaktio...

Eilinen yllätys. Niin. Miehet. Voiko niitä koskaan oppia ymmärtämään? Yöllä oli vielä tullut viestiä: "Pääsin kotiin. Panettaa". Siis mitenköhän tämä nyt olisi pitänyt tulkita?. 

A)Voi raukkaa, kun tekee mieli, eikä kukaan ole auttamassa. Voimahalit <3333 

Vai

 B) Grrr...oota muru, mä kävelen ensin 10 km. bussipysäkille ja tuun tyydyttämään sun halut." Öö siinä vaiheessa, kun olisin vihdoin saapunut perille, olisi mua vastassa ollut sammunut kännikala. 

Valitsin vaihtoehdon

C) Totaalinen väliinpitämättömyys.

Tämä siksi, että halusin nähdä miten mies reagoi seuraavana päivänä omiin viesteihinsä. Arvasin oikein. Ei mitenkään. 

Ehkäpä mä olen vieläkin loukkaantunut vuoden takaisesta, kun tuntuu yhä vaikeelta valaista meidän kahden taustoja. Lyhyesti nyt kuitenkin. Oltiin entisiä luokkakavereita, hyvin läheisiä. Hän muutti vuodeksi pois. Ja palatessaan alettiin oleilla tiiviisti yhdessä. Meillä klikkasi tosi hyvin jo kouluaikoina. Päädyttiin samaan työhön. Sitten sattuman kautta se pyysi treffeille.  Oli hauskaa, mut mitään ei tapahtunut. Tiivistä tekstailua, mä ihastuin. Käytiin ulkona usein, kävi ilmi, että miestä jännitti paljon aloitteiden tekeminen. Lopulta homma meni siihen, että mä odotin kiltisti ja olin ihan lääpälläni, mutta mies perääntyi. Kävi ilmi, ettei se koskaan ollut ihastunut, se vain toivoi ihastuvansa. Niin.. mikään suhde ei voi toimia, jos se perustuu jonkin asian haluamiseen eikä tunteeseen. Eniten tässä loukkasi se, että mua oli vedetetty 6-0. Ylpeys kärsi ja olo oli kuin yksin jätetyllä kurarukkasella.

Joten vielä vuodenkin jälkeen, en ole kyennyt unohtamaan ja aloittamaan alusta ystävyyttä. Onneksi en vastannut sen viesteihin eilen enää.

Yllättäjä!

Ja niin kun mun piti olla pari päivää poissa blogista....vaan kuinkas sitten kävikään.
Mutta nyt on S.O.S -tilanne.

Eräs kundi, kutsutaanvaikka yllättäjäksi, jonka kanssa olin vuosi sitten todella läheisissä välissä  ja joka aiheutti mulle vakavia sydämen tykytyksiä (ja lopulta murtuneen sydämen) on ottanut yhteyttä.

Pyysi bailaamaan. Nyt ollaan vaihdeltu viestejä. Perus kissa-hiiri -keskustelua:

- Tule
- En tule.
- Nyt tulet!
-No enkä tuu

Ihan sitä vaan ihmettelen, että miksi miesten on niin vaikeaa humalassa ymmärtää sanaa ei.

Mut hei Mitä mä teen?! Viisainta olis varmaan olla vastaamatta sille, etten taas ihastu.

Tulipa vakava postaus... Nooh huomenna palataan ruotuun ja valaisen meidän tarinaa paremmin ;)

Hyvää Yötä!

Railakasta pääsiäistä -meikä kirmaa höperöitymään!

Näin sinkkumielessä pitäisi kai toivotella "Munantäytteistä pääsisäistä" - ja muita iänkuluneita kliseitä, mutta sori, nyt ei irtoo. Olen hyveellinen vanhapiika vailla ymmärrystä kaksimielisyydestä (luin juuri, että tekopyhyys on taas muodissa).

Meikä kirmailee nyt kiireesti perheen luo maalle, mökkihöperöitymään. Nauttikaa, rentoilkaa ja fiilistelkää kesän tuloa. Katsokaa Jeesus-filmejä ja syökää mämmiä! Ja antakaa virtuaalisia voimahaleja, sillä mun "loma" menee rästitehtävien parissa. Okei, saatan syödä muutaman munan. Siis SUKLAISEN sellaisen daa. 

Huominen päiväohjelmani...

Hakusessa sisäinen flirttailija

Flirttailu. Siis apua. Pahin painajaiseni. Suuri henkinen este. On sitä joskus tullut harrastettua. Tosin miljoona vuotta sitten, baarissa, sopivassa nousuhumalassa. Sillon, kun olin -8 kg hoikempi ja kasvotkin heleämmät (Lopetin juuri röökinpolton. Pelastan sen, mitä vanhentuvissa kasvoissa on enää pelastettavissa).

Tänään oli taas aikaa pohtia elämän suuria kysymyksiä, tässä tapauksessa flirttailun ihmeellistä maailmaa. Siinä, kun matkasin spårassa, tuli vaan mieleen, että kuinka näppärä paikka se olisi pienelle silmäpelille. Elokuvissa  sen menee niin näppärästi ja helponlaisesti. Katsekontakti => Hymy => Hiuksien heilautus, kevyt naurahdus ja katse poispäin => uusi katsekontakti = pään vieno kallistus ja sielun paljastava katse. BANG. Hetkellinen rakastuminen ja aika jäädä pois.

Joillekin flirttailu tulee ihan luonnostaan. Yksi mun kaveri on tässä taitava. Se aidosti, ihan vahingossa jakee flirttiä ympäriinsä huomaamattaan. Sillä on semmonen aivan ihanan luonnollinen ja vastustamaton hymy. Mitä ikinä se tekeekään, niin se onnistuu saamaan sen näyttämään supersensuellilta ja sirolta. 

Toisin kuin mä.

Notta se on sillä lailla, että minähän en hymyile perkele.

 Istuin tänäänkin mun rumat kuulokkeet korvilla nenä kiinni kirjassa. Todellakaan en olisi huomannut vaikka itse Englannin prinssi olisi vieressäni istunut. 

Silti ne sanoo, että flirttailu piristää elämää. Joka kevät ilmestyy iänikuiset flirttiohjeet "Näin flirttailet oikein", "Pieniflirtti voi pelastaa elämäsi", "Flirtin avulla Pirjo tapasi sen oikean". Mutta vielä pahempia ovat nämä hirveitä suorituspaineita luovat artikkelit "Vältä näitä virheitä flirttailussa", "Mitä ikinä teetkin, älä vain flirttaa näin" sekä "5 pahinta flirttimokaa". Koita siinä sitten rennosti flirttailla.

Onneksi mä olen tajunnut flirttailun vaarallisuuden jo aikoja sitten ja listannut päteviä syitä miksi en voi sitä harjoittaa.

Ensinnäkin,

A) sitä myötähäpeän määrää, jos mun flirttiä ei vaan tajuta ja jään älykääpiösti siristelemään silmiäni 

B) näytänkin innostuneelta hilleriltä, kun kuvittelen huokuvani vastustamattomuutta

C) Mies repeää nauramaan, sinä hetkenä, kun luon "flirttailevan katseen"

D) Vielä pahempaa mies KÄÄNTÄÄ KATSEEN vaivaantuneena ja toivoo, että tuo hullu nainen lopettaa tuijottamisen.

E) Suomessa on vielä liian heikko flirttikulttuuri, odotan, että markkinat kehittyvät paremmiksi.

F) Iltasanomissa juuri sanottiin, että Suomessa flirtti yhdistetään helposti pääsylipuksi sänkyyn. Ja mähän en halua kiusallisia väärinymmärryksiä.

G) Sitäpaitsi kun enhän mä osaa edes vinkata silmää.

Ehkä mun olisi pitänyt elää 1920-luvulla. Silloin vietettiin flirttailemattomuus viikkoa Yhdysvalloissa Anti-Flirt-Clubin toimesta. Oisin saletisti kuulunut ton clubin vanhurskaisiin  kiihkojäseniin ;)  

Flirttailemattomin terveisin,

PS. Jos nyt kuitenkin sattuu tulemaan mieleen hyviä flirttivinkkejä aloittelijalle, niin voi pistää kommenttiboxiin ehdotukisia. Kenteis muhun iskee tilapäinen mielenhäiriö ja heittäydyn kokeilemaan uusia asioita elämässäni ;)

Mr. Open ja mun yhteinen menneisyys

Arvatkaas kuka oli tänäänkin luennoitsijana. No tietysti kuuma ja valoittava Mr. Ope. Varmaan näkyi taas kilometrien päähän, mun koiranpentuilme. Tai siis. Ainakin mielessäni mä kuvittelin  ja pyrin siihen, näyttäisin suloiselta, vastustamattomalta pikku nöpönenältä. Todellisuus oli sitten ehkä vähän eri...

Miltä kuvittelen näyttäväni...


Miltä todellisuudessa näytän....



















Mutta täytyy kyllä tunnustaa, että hieman on kilpailua. Meitä kun on luennolla 25 tyttöä. Hitusen haastavaa erottautua edukseen. Mut hei onneks, mulla on tää epäonnistunut värjäys. Ainakin jollakin tavalla erotun! Yksi asia on kyllä vaivannut pari päivää. Mr. Ope näyttää niin samperin tutulta. Mä olen yrittänyt kaivella muistini sopukoita, että keksisin missä me ollaan tavattu aikaisemmin.

Siis hänhän ei ole kovinkaan vanha. Korkeintaa pari vuotta vanhempi. Ja koska mua ei ole siunattu älynlahjoilla, niin vasta tänään kotimatkalla bussissa tajusin googlata (okei, ehkä hieman noloa/epätoivoista/yksinäistä/surullista).

Mutta ei vitsi mikä jymy-yllätys. Mr. Ope onkin mun entinen lukiolaistuttu. Ja vieläpä ollut vain vuotta ylemmällä. Samantien kun mä näin vanhan lukioaikaisen kuvan Mr. Opesta, palautui kaikki mieleen. Mähän olin jo silloin ihan lääpälläni siihen. Tosin saattoi johtua siitä, että lukiokin oli tyttövoittoinen. Kundeja oli ehkä 1/3 osa, ja niistäkin puolet oli enemmän miehiin päin.

Hetkinen.

Tästäköhän tää mun sinkkuus johtuu? Oon tottunut niin tyttöihin, etten osaa olla miesten kanssa. Apua. Saisko jotain toimintaterapiaa heti kiitos nyt?!

Uh lala mikä opettaja!

Opiskelut on loppusuoralla = motivaatio karkuteillä. Jokainen aamu on yksi taistelu sängystä ylös luennolle puuduttamaan takamusta. Tänään taas se sama vanha virsi. Juoksin bussiin, myöhästyin toisesta ja Viikissä haisi lehmänlanta. Mahtavaa..mikä ihana maanantai-fiilis seistä lehmän paskan lemussa. Kävi mielessä, että voikohan tollanen haju pinttyä vaatteisiin...

Luennolle ehdin ajoissa. Jäin takariviin ja lösähdin vanhaan tuttuun puutuneeseen asentoon, nojasin kyynerpäiden varaan, haukottelin mojovasti ja kohdistin katseeni luennoitsijaan. Kunnes....

MITÄ HELVETTIÄ. ONKO MUKA OLEMASSA NUORIA (ja vieläpä) KOMEITA LUENNOITSIJOITA?!

Voitte varmaan kuvitella meikäläisen reaktion. Yhtäkkiä tilastotiede rupesi kuulostamaan aivan älyttömän mielenkiintoiselta.

Eipä ole pitkään aikaan luento mennyt niin nopeasti ohi. Mitään aavistustahan mulla ei ole siitä mitä tänään oikein käsiteltiin, mutta sen tiedän, että Mr. Opella on luomi vasemmassa poskessa ja trendikkäästi leikatut, vähän värjätyt hiukset. Timmissä kunnossa, ei kovin pitkä (ehkä 178cm), pieni seksikäs parran sänki, lacosten sininen neule, miehekäs ääni, hymykuopat. Kun se hymyilee, sen silmätkin menee juoville. Oh my God, taidan olla rakastunut. 

Mut hei, ei hätää. Onneksi elämässä ei mene kaikki niinkuin Strömsössä. Mullapas olikin päällä pieruverkkarit ja kaiken kukkuraksi kärsin epäonnistuneesta hiustenvärjäyksestä ja suklaan aiheuttamasta kasvojen kukinnasta. Tähän sopii paremmin kuin hyvin mun lemppari sanonta: Fuck my life.

Exä ja sen uus muija

Se tunne kun olet töissä ja exäsi astuu sisään uuden upean tyttöystävänsä kanssa - ja kysyy voinko lämmittää tuttipullon. Olisin voinut vajota pöydän alle.

En tiedä kumpi oli pahempaa. Upea, kuuma, pitkä ja hoikka tyttöystävä vai se fakta, että entinen rakastaja onkin nykyään isä. Ja mikä mä sitten olen? Edelleen se sama vanha tylsä Ansku. Sama työ, samat opiskelut, sama hiustyyli jopa samat haisevat verkkarit.

Mun ilme oli varmaan näkemisen arvoinen, kun ne ilmestyivät eteeni. Hitto miten epäreilu maailma välillä on.. toivottavasti se lapsi on edes joku koliikkitapaus. Jotakin säröä paratiisiin

-A

Kaikki tahtoo lempee, eiks niin?

Kuka minä olen? Ajattelin lähteä helposta liikkeelle. Varmaan teitäkin kiinnostaa aluksi tietää, kuka täällä ruudun takana kirjoittelee suhdekiemuroistaan.

1. Olen parikymppinen stadilainen  ikisinkku. Päiväni kulutan opiskellen. Opiskelua, töitä, opiskelua, töitä, opiskelua, töitä, opiskelua, töit...Hetkinen. Mikä puuttuu listasta? Ai mikä lempi? Mikä rakkaus? Mitä tarkoittaa parisuhde? Aivan vieraita käsitteitä mulle...

2. Salaisena ja tahattomana harrastuksenani on vetää puoleeni mitä kummallisimpia miehiä. Löytyy tunnevammasia,  huonon itseluottamuksen omaavia, varattuja, oudon äiti-poika -suhteen omaavia, mielenterveystapauksia, narsisteja tai ihan muuten vaan oman napansa ympärillä pyöriviä idiootteja. Toki kaupan päälle kuuluu vaikeat ihmissuhteet ja mahdottomat rakkaustarinat.

3. Yksin en osaa -enkä halua- olla! Oman elämäni Bridget Jones nostaa päätään yhä useampana iltana. Saan hänet onneksi hiljaiseksi suklaan voimin. Iltaisin teen lukuisia soittolistoja siltä varalta, että joskus sattuisin tarvitsemaan romantiikan sävytteistä taustamusiikkia.

4. Miehiä on mahtunut joka sormelle, mutta ne viralliset parisuhteet voidaan laskea yhden käden sormin -eivätkä nekään ole kestäneet vuotta pidempään. Jostain syystä löydän itseni joka kerta siitä tilanteesta, että ihana satu paljastuu narsistin päiväuneksi.

5. Tämän hetkinen tilanne...hmmmm....



6. Viimeiksi seurustelin virallisesti ja vakavasti kaksi vuotta sitten. Mies jätti minut tekstiviestillä kesken lomamatkani.






7.Takapuoli puutuu, kun päivystän koneen ääressä josko mieheltä tulisi viesti tai edes se
puhelinsoitto.

8. Parisuhteesta haaveilen, tottakai.