Dear Diary -ihanan kamalat päiväkirjat

Mä olen päiväkirjaihminen. Inhoan sitä kirjoittamisprosessia, enkä koe, että asioiden kirjoittaminen ylös, auttaisi mua yhtään sen enempää jäsentämään asioita. Sen sijaan musta on kiva kirjoittaa, koska vielä hauskempaa on lukea omia vanhoja ajatuksia vuosien takaa.

Ensimmäinen päiväkirjani on peräisin 3-luokalta, joilloin opettajamme pakotti meidät pitämään kesän ajan päiväkirjaa. Todellisuudessa muistin koko päiväkirjan viimeisenä kesälomapäivänä, ja rustasin sen kasaan ukin ja äidin avustuksella.

Ensimmäistä kertaa pidin vapaaehtoisesti päiväkirjaa 5-luokalla. Se oli keltainen Nalle Puh -vihko, lukolla varustettuna tietysti. Sivut täyttyivät elokuvalipuista ja luetteloin merkiyistä päiväntapahtumista. Ja lukko (tietysti) suojelemassa näitä kallisarvoisia salaisuuksia. Huvittavaa, että nyt kun olisi ehkäpä jopa syytä lukita kirjoituksia, niin nääh... eihän mulla mitään lukkoa ole. Päiväkirja makoilee näkyvissä paikoissa oikein huutaen luetuksi tulemista. 

Ylä-asteella karkasi kyllä mopo käsistä. Mulla on siitä kolmen vuoden rupeamasta viisi päiväkirjaa. Voinette arvata kirjojen "monipuolisen" sisällön. POJAT POJAT POJAT POJAT TYHMÄ ÄITI POJAT POJAT POJAT TYHMÄ SISKO POJAT POJAT POJAT IHANA PAITA POJAT POJAT POJAT LÄSKI POJAT POJAT POJAT 

Mä olen varastoinut päiväkirjojani minne sattuu, kuin mikäkin pieni orava. En uskalla säilyttää niitä yhdessä paikassa, koska pelkään tulipaloja. Joten keksin levittää niitä eri paikkoihin, niin että ainakin joku säilyy mahdollisen tulipalon sattuessa..koska sehän on hyvin todennäköistä... 

Mulla on täällä möksällä päiväkirjoja yläaste- ja  lukioajoilta. Keitin äsken kupin kahvia ja lysähdin sohvalle lukemaan vanhaa itseäni. Siis tää on juurikin se juttu mikä mua viehättää päiväkirjoissa. Niitä lukiessa, tutustuu itseensä uudestaan. Ai, että mä nauroin itselleni. Mikä ihana hölmö mä olen ollutkaan. 

Päätin vahvista muistikokemusta spotifyn avulla. Olen ollut niin fiksu, että olen  listannut päiväkirjoihin sen ajanjakson lempikappaleita. Nyt täytyy kyllä sanoa, että pelottavan pitkään olen pitänyt Nylon Beatista. Muistaako kukaan edes sitä enää? Arvatkaa kuka muisti vieläkin biisien sanat...Ja okei tunnustan, MÄ TYKKÄÄN NIISTÄ YHÄ EDELLEEN. 

Ihana kamala nuoruus <3 Luojalle kiitos teiniys on vain ohimenevää. Vaikkakin täytyy tunnustaa, että elämä tuntui hiton paljon mielenkiintoisemmalta silloin. Juuri yksi päivä mietin katua kävellessä, että yläasteella jokainen kävely suoritettiin poikatutka päällä. Peilin ääressä kului järjetön aika, kun piti katsoa, että jokainen hiussuortuva oli oikeessa paikassa ennen kuin ovesta uskalsi lähteä ulos. 

Ensinnäkin.´Ihan oikeesti nyt hei. Kuka poika muka koskaan huomasi mitään eroa hiuksissa. Niiden mielessä pyöri tuolloin tasan playstation. Ja jos kiinnitti, niin sitten mun peli oli menetetty aikoja sitten. Näissä ohkaisissa heinähiuksissa ole ikinä näyttänyt mikään hyvältä. Mua naurattaa usein kaverin kertoma juttu omasta miehestään. Kaverillani oli blondit hiukset. Kampaajalla käydessään, hän päätti vaihtaa väriä radikaalisti ja vaihtoi hiustensa värin ruskeaan. Kotiin tultuaan hän kysyi mieheltä mielipidettä. Miehen kommentti oli parasta pitkään aikaan: "Siis...Ootko sä lyhentänyt hiuksias? ". Aivan sama onko hiukset blondit vai brunet, kun ei se mies mitään huomaa haha.

No joo, mutta mä palaan takaisin menneisyyden pariin. Harmittaa, kun puhelimen netti ei toimi tarpeeksi hyvin, että saisin lisäiltyä videoita enempää. Mun hermot ei kestä sitä, että jokainen sivu latautuu puoli tuntia. Onneksi huomenna takaisin kaupungin syleilyyn.