Kalkkilaivankapteeni vs. Suntanned hottisbeibeh

Rakastan aurinkoa. Jos auringon pystyisi maanittelemaan esiin joka aamuisten kuntopiirien avulla, niin varmasti uhrautuisin tekemään.  Talvisin mulla on kalkkilaivankapteenin identiteetti. Jos mun viereen pistettäisi A4 valkoinen paperi, niin ei varmaan osattaisi sanoa kumpi on valkoisempi. Joka talvi multa kysytään olenko sairas, kun näytän niin kalpeelta. Se on ihmisille vaikeaa uskoa, että jotkut ihmiset on syntyjään aneemisia ihonväriltään :D

Joten ei ole varmaan ihme, että auringon ilmestyttyä tämä tyttö kiskasee vaatteet pois päältään ja ryhtyy hylkeeksi nurmikolle. Ruskettuminen on kuitenkin kovan työn takana. Kiitos sukugeenien, veressäni virtaa punapigmentin kettumaisuus. Minähän en tätä suostu uskomaan hyvällä, joten joka kevät suoritan jo perinteeksi muodostuneen rituaalin. Ihmettä ei tapahtunut tänä(kään) vuonna. Peilitä katsoi kypsäksi keitetty rapu. Helvetin helvetti. 

Tätähän mä tavoittelen...

Täydellinen suklaan ruskea hottis, jonka nähtyä miehet eivät vain pysy housuissaan...

Facebook täyttyy rusketuskuvista ja huomaan sisälläni asuvan 5v. Anskun huutava: MÄKIN HALUUUUN EPPÄÄÄÄÄ!

Haluistani huolimatta peilistä katsoi punainen rapu....jälleen.

Ja se kipu ja se syöpäriski... Ehkä pitäisi jo myöntää tappionsa. Jotenkin mulla on sellainen kutina, että miehiä saattaisi enemmän houkuttaa se kalkkilaivankapteeni kuin punaiseksi nyljetty nahka.... Saatan toki olla väärässä :D

Olkaa te viisaampia ja muistakaa aurinkorasvan käyttö jo auringon ensisäteistä lähtien. Koskaan ei voi laittaa liikaa aurinkorasvaa! Mä menen nyt taas rasvailemaan vammojani. Mullahan ei tietysti ollut kotona myöskään mitään After Sun`ia, joten nyt  mennään jollain kreikkalaisella hypericum-rasvalla..saa nähdä kasvaako huomenna syyliä päästä...

Voitto 6-0 Punapigmentin hyväksi.